Yksinäisyys – radion aamuhartaus 3.11.2014

Maisema on pimeä. Katuvalot häikäisevät ja märkä asfaltti kiiltelee valossa. Aamussa kulkee tummia hahmoja. Siellä täällä maassa on vielä keltaisia lehtiä. Kaiken elämän kiireen keskellä, kaiken hyvän keskellä, pimeän maiseman valo osuu johonkin sisälle. Tekee mieli suojautua, mutta valo paljastaa yksinäisyyteni. Sen kohdan, jota en haluaisi nähdä, tuntea. Se on jonkinlainen musta möykky rinnassa, surua, jonka sisällä on kaikki hylkäämiset, hylkäämisten synnyttämä kipu ja yksinäisyyden haju.

Samassa pieni poikani mottaa minua kylkeen, juuri siihen kohtaan, jossa yksinäisyys asuu ja hihkaisee: ”Keltainen auto”.

Näin meillä päin lapset tekevät. Ovat tehneet jo pitkään (aina silloin kun keltaisen auton näkevät).

Jotakin surusta murtuu, kun pienen pojan käsi osuu, rakkaus koskettaa.

Yksinäisyys tappaa ihmisiä, niin kuin köyhyys tai nälkä.

Tässä maassa ja maailmassa on ihan liian paljon niitä, joilla ei ole ketään, ei mitään.

Tässä maassa on liian paljon mummoja, jotka katsovat ikkunasta ulos maailmaan, niin kuin näytelmää, katsomosta. Ihmisiä, joille omasta kodista on tullut vankila ja ovisilmästä pieni ikkuna lähellä olevien ihmisten kaukaiseen todellisuuteen. Ihmisiä, joilla ei ole ketään, jolla olisi aikaa.

Mutta tässä maassa on myös liian paljon niitä, jotka elävät täyttä elämää monien läheisten keskellä, ja silti kokevat etteivät tule nähdyksi. Elämän täyteyden sisällä on tyhjää, josta ei saa oikein itsekään otetta. Tyhjää, jonka saa täytettyä tekemisellä.

Ja sitten on meitä, jotka kyllä nähdään, mutta joita ei kuitenkaan haluta nähdä, vaan väärien mielipiteiden tai erilaisuuden vuoksi määritellään ulkopuolisiksi omissa yhteisöissämme.

Yksinäisyys taitaa olla ihmisen osa ja silti jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi, jokainen haluaa kuulua johonkin ja jokainen kaipaa toisen ihmisen kosketusta.

Erillisyyden kokemus ja yksinäisyys eivät tietenkään ole vain huonoja asioita. Se, että osaa olla itsensä kanssa on yksi elämän perusjuttuja. Moni meistä kaipaa ja etsii yksinäisyyttä, kehon ja mielen sisäistä hiljaisuutta, sielun levollisuutta ja rauhaa.

Elämässä on monia kysymyksiä ja tilanteita, joiden edessä ihminen on yksin. Joskus käy niin, että elämä vain pysäyttää lupaa kysymättä. Joutuu tilanteeseen, johon ei ole osannut mitenkään varautua, saati valmistautua. Ne ihmiset, joiden luulit olevan aina lähellä, ehkä etääntyvät tai vaikenevat. ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit”, kysyy myös ihminen. On katsottava sisäänpäin ja on kestettävä ne kaikki kysymykset. Myös ne, joita ei voi jakaa.

”Oletko unohtanut minut?
Kuinka kauan peität minulta kasvosi?
Kuinka kauan huolet painavat mieltäni (ja sydäntäni jäytää tuska?)
Katso minun puoleeni ja vastaa minulle,
Herra, Jumalani!
Sytytä silmiini valo”, pyysi psalmilaulaja jo tuhansia vuosia sitten. (PS 13:2-4)

Olen saatellut pienen pojan perille. Ulkona tihkuu vettä. Pimeässä maisemassa ei näe kauas, mutta maailman äänet kuuluvat kuitenkin hyvin: autojen ja ihmisten liike. Jos malttaa kuunnella tarkkaan, hiljaisina kuuluvat myös luonnon äänet.

Sadepisarat tuntuvat kylmiltä poskilla. Siinä hetkessä oma pienuus jotenkin hyvällä tavalla riipaisee; minulla on vain tämä kohtani tässä iankaikkisuudessa.

Huomaan, että kaipaan hengityskohtia, jossa on erilainen rytmi.

Onko kaipuun taustalla ihmisen yksinäisyys tässä kaikkeudessa vai yksinäisyys Jumalan edessä? Onko se sellaista sisäistä yksinäisyyttä, joka tuntuu kyllä pahalta, mutta on lopulta myös hyvää?

Tämä taitaa olla se ihmisen kaikkein yksinäisin matka. Matka, jossa niin mielellään tukeutuisi toisiin, liittyisi seuraan, uskoisi niin kuin joku vahva vierestä sanoo?

Mutta ihmisen matka Jumalan luo on yksinäinen ja kahdenkeskinen matka. Samalla kun koko kristikansa rukoilee maailman puolesta ja äiti lapsensa puolesta, on ihminen Jumalansa kanssa kaksin.

Yksinäisyyttä vastassa on yhteys. Lupaus siitä, että Jumala näkee. Näkee ja tuntee perimmäisen yksinäisyyden ja ikävän, jakaa sen ja muuttaa maiseman. Kaikkein yksinäisimmällä matkalla et olekaan yksin; Jumalanvaltakunta murtaa ihmisten ja aikojen rajat.

Jeesus kuoli ristillä koko sinun elämäsi puolesta. Saat uskoa kaikki syntisi anteeksi. Uskoa ja luottaa, että Jumala on puolellasi. Anteeksianto parantaa suhteita läheisiin. Katso armollisesti myös itseäsi.

 

Meidän ei tarvitse elää omin voimin. Ihminen on luotu yhteyteen, Jumalan yhteyteen ja ihmisten yhteyteen.

Kirkko on perimältään olemassa sitä varten, ettei ihmisen tarvitse olla yksin maan päällä ja taivaan alla.

Tulevana sunnuntaina valitaan seurakuntiin uudet päättäjät. Heidän varaansa uskotaan paljon.

Nämä ihmiset tekevät päätöksiä myös siitä, miten voisimme vähentää yksinäisyyttä. He tekevät tekoja sen puolesta, että meidän olisi parempi elää. He luovat mahdollisuuksia sille, että voisimme pysähtyä tai saisimme apua hätään. He mahdollistavat meille hengityskohtia, joissa Jumala on erityisellä tavalla läsnä.

Nämä ihmiset tuovat osaltaan Jumalan todellisuutta tähän maailmaan.

Jumala ei unohda ihmistä. Hän antaa kirkolle mahdollisuuden uudistua ja myös heitä, jotka tekevät tätä muutosta. Jumala kutsuu seuraansa ja antaa rohkeuden uuteen päivään sinulle, minulle, kirkolle.

Rukoilemme:
Auta muistamaan, että ”sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.” Ps. 139: 7: 12