Varjele rauhaa – Hiljaisuuden ystävät 3/2018
Viime talvena voin paremmin kuin aikoihin. Vietimme perheeni kanssa talvea ulkomailla ja elämä ja arki yksinkertaistuivat. Etäisyys normaaliin arkeen ja uudenlaiset näköalat tekivät hyvää. Jälkikäteen olen miettinyt, mistä syvimmillään hyvän olon tunne kumpusi ja miten voisin vaalia sitä tänä syksynä, kun tavallinen koulu- ja työarki ovat taas alkaneet.

Ajattelen, että se koostui kolmesta asiasta: sielun, mielen ja ruumiin hyvinvoinnista. Ulkomaankomennuksella minulla oli joka pyhä töitä. Kuulostaa aika kamalalta, mutta oikeasti se oli aika ihanaa. Jokainen viikko alkoi sunnuntai-iltana yhteisestä messusta. Säännöllisyys, tuttuus ja yhteys kantoivat.

Toiseksi oli enemmän aikaa ajatella. Oli vapaata tilaa. Usein näinä hetkinä lähdin vuorille tai meren rantaan. Hiljaisuus ja kauneus vetivät puoleensa. Kävelin pitkiä matkoja yksin ja yhdessä. Korkealta maisema on erilainen ja myös oman elämän kysymykset asettuivat toisenlaisiin mittasuhteisiin: minun aikani täällä ja ajattomuus. Omat kaipaukset tunnisti paremmin ja samalla ymmärsi oman elämän pienuuden ja toisaalta suuruuden, ja sen, että on osa jotakin.

Vuorilla ja rantakivillä kulkiessa fyysinen kunto kasvoi huomaamatta. Tuntui pitkästä aikaa taas siltä, että olen kotonani ruumiissani. Kipua ja kolotuksiakin oli, mutta samalla mieletön tunne siitä, että minä pysytyn ja jaksan: minä nautin.

Nyt syksyn alkaessa huomaan, että minua pelottaa se, että unohdan jonkin näistä kolmesta. Pelottaa, että työn maailma imee kaikki voimavarat. Kun töistä tulee kotiin, jaksaa kyllä lasten asiat huolehtia, mutta ei juuri muuta. Loppuilta kuluu sohvalla pahimmillaan Facebookin virtaa seuraten. Ei, en halua sitä!

Kaikki nämä kolme asiaa ovat varsin yksinkertaisia ja tuttuja. Mutta silti niin helposti jonkin osa-alueen näistä laiminlyö ja arki täytyy muusta.

Tuntuu kodikkaalta aloittaa työ Hiljaisuuden Ystävien hallituksessa. Se kiinnittää katsetta niin omassa elämässä kuin laajemminkin olennaiseen. Haluan edistää sitä, että löytäisimme arkeemme hiljentymisen mahdollisuuksia, voisimme vahvistaa yhteyttä toisiimme ja luonto saisi hoitaa meitä. Erityisellä tavalla se toteutuu, kun vetäydymme arjesta retriitteihin, mutta yhtä lailla tärkeää on kehittää erilaisia arkiretriitin mahdollisuuksia. Pidän myös todella tärkeänä sitä, että Hiljaisuuden Ystävät kouluttavat hengellisiä ohjaajia ja pitävät esillä tietoisuutta siitä. Hengellinen ohjaus on ollut minulle omalla elämänmatkallani korvaamatonta. Olisikohan selvinnyt ilman sitä?

Haaveilen, että samaan tapaan kuin Hiljaisuuden Ystävät aikanaan toivat retriitinohjaajakoulutusta Suomeen, voisimme nyt edistää hiljaisuuden joogan koulutusta seurakuntien työntekijöiden parissa. Asun kotiseurakuntani sivukirkon naapurissa. Jospa siellä voisi säännöllisesti kokoontua hiljaisuuden messuihin ja hiljaisuuden joogaan.

Mistä sinä haaveilet? Mitä sinä voisit sitoutua omalla paikkakunnallasi edistämään?

Tänä kesänä olen harva se ilta pulahtanut veteen. Taidat tietää sen tunteen, kun saunalämmin keho höyryää ja sulautuu pehmeästi osaksi maisemaa. Ensin vesi tuntuu kylmältä varpaissa, mutta nopeasti siihen tottuu. Ja kun sitten veteen laskeutuu, se kietoutuu ympärille, kannattelee. Tuntuu, että on yhtä taivaan ja maan kanssa. Kokemus on pyhä, mutta iltojen pimetessä siihen tarttuu haikeus. Syksy on kuin pieni kuolema ja sitä toivoo vain, että saisipa sitä elää taas ensi kesään.

Toivon sinulle siunattua syksyä ja talvea ja hiljaisuuden lempeää valoa,