Vaeltaa pyhiin – Hiljaisuuden ystävät 2/2020

Ihmiset kaipaavat metsään, rauhaan, hiljaisuuteen ja poluille. Etsimme aikaa hitaudelle, yksinkertaisuudelle, matkalle sisäänpäin. Kaipaamme vastavoimia teknologian kehitykselle, kiireelle ja kiihkeälle ulkoiselle maailmalle. Myös huoli luonnon puolesta ja rakkaus luontoa kohtaan saavat meidät liikkeelle. Suomessa luonnonpuistojen suosio on kasvanut hurjasti, reilussa kymmenessä vuodessa vaeltajien määrä on kaksinkertaistunut ja kansallispuistoissa ja muissa luonnonkohteissa vieraili viime vuonna yli kahdeksan miljoona ihmistä.

Samalla kun vaeltaminen luonnossa on lisääntynyt, on kasvanut myös ihmisten halu pyhiinvaelluksille. Pyhiin on vaellettu aina ja pyhiinvaelluksia tehdään eri uskontojen piirissä. Mutta miksi sen suosio kasvaa juuri tänä aikana? Mikä tekee vaelluksesta pyhän? Mihin vaelletaan, kun matkaa tehdä pyhiin? Onko vaellusta ja pyhää edes tarpeen erottaa toisistaan?

Metsä on lukemattomille suomalaisille pyhä paikka. Meren ja järvien rannoilla koetaan yhteyttä suurempaan. Usein vaelluspolut kuljettavat meitä korkeisiin ja ohuisiin paikkoihin: mäkien päälle, vaaroille ja tunturiin. Siellä ihminen tunnistaa oman paikkansa maailmankaikkeudessa; pitkän ajan juoksun, joka näkyy ja tuntuu maisemassa. Elämää on ollut ennen minua, elämää on minun jälkeeni: minulla on tämä oma matkani, oma vaellukseni.

Myös pyhiin vaeltaessa olennaista on matka. Konkreettisen vaelluksen rinnalla tehdään toistakin matkaa: matkaa sisäänpäin ja syvyyssuunnassa. Liikkeelle saa kaipaus pyhyyden lähteille. Teemme matkaa itsemme ja Jumalan kanssa. Tulemme vahvemmin tietoiseksi itsestämme ja siitä, mitä syvimmiltään kaipaamme ja etsimme, mistä iloitsemme. Pyhiä taipaleita ovat ne, kun tunnistamme sen, mihin Jumala kutsuu. Matkalla maisemat avartuvat, uudet polunpäät aukeavat, vastaukset löytyvät – tai sitten suostumme siihen, että selvää reittiä ei olekaan.

Pyhiin vaeltaessa tärkeää on myös määränpää. Jokin pyhä paikka, kirkko tai luostari, ehkä kaupunki, jota kohti matkaa tehdään. Kaipaamme paikkaan, jossa kysymykset elämän mielestä ja merkityksestä hetkeksi laantuvat. Paikkaan, jossa tunnemme olevamme perillä ja kuitenkin yhtä aikaa tiedämme, että kaikki ei olekaan tässä. Kaoottisessa maailmassa kaipaamme ympärillemme kauneutta ja tyyneyttä, joka pitää meidät koossa. Ohuita paikkoja, joihin palata ja joista etäämmältä voi katsella omaa elämää ja tunnistaa sen erilaisia vaiheita.

Tätä kirjoittaessani olen ollut pohjoisessa. Olemme vaeltaneet lumisessa maisemassa suksilla ja polkuja pitkin. Päämääränä ovat olleet korkeat paikat, avarat maisemat. Tälläkin kertaa jo matkalla olo on ollut pyhää: edelläni on kulkenut isäni, puolisoni ja lapseni. Olemme etsineet maisemasta pyhän merkkejä, puhuneet siitä, mikä on vuosituhansien ajan saanut ihmisen liikkeelle. Pohtineet sitä, missä kulkee Suomen varhaisimmat pyhiinvaellusreitit ja millaisia elementtejä kristillinen usko siihen vähitellen toi.

Iloinen uutinen pyhiinvaelluksen ystäville on, että Turun kaupunki ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkko ovat yhdessä päättäneet vahvistaa pyhiinvaelluksia Suomessa sekä avata Suomen ensimmäisen pyhiinvaelluskeskuksen Turkuun. Projektipäälliköksi on valittu Annastiina Papinaho ja yhteistyöstä tehdään pyhiinvaellustoimijoiden kanssa eri puolilla maata.

Siunattua matkaa!