Ukin kukkaro – Lilja 11/2019
Erään pyhäinpäivän alla etsin kuvia kuolleista rakkaistamme. Ajattelin, että valokuvien kautta voisin taas jotakin kertoa lapsille isovanhemmista ja muista läheisistä. Ihmisistä, joita he eivät ole koskaan tavanneet, mutta jotka ovat vaikuttaneet minuun ja elävät kertomuksissa, luonteenpiirteissä ja kasvojen ilmeissä edelleen keskellämme. Olimme tuolloin juuri muuttaneet ja valokuvia ei ollut helppo löytää. Sen sijaan löysin paljon kirjeitä, kortteja ja valokuvia. Välillä nauratti, välillä itketti ja välillä hävetti.

Sitten löysin 1800-luvun puolella syntyneen ukkini nahkaisen kukkaron. Olin saanut sen häneltä pikkutyttönä lahjaksi. Muistan vieläkin sen juhlallisen hetken mummolassa mummin ja ukin kamarissa. Kummitätini kirjoitti kukkaroon isoin kirjaimin nimeni, etten koskaan sitä hukkaisi. Kukkaro oli palvellut ukkiani pitkään ja vuosia se oli myös minun lompakkoni, kunnes nahkaiseen pintaan tuli iso reikä.

Muistaminen ja muistelu, kiinnittyminen kertomukseen on ihmiselle yksi perustarve. Kertomusten kautta liitymme osaksi sukupolvien ketjua. Yhdessä muistelu ja elämäkerrallinen kirjoittaminen tekevät ihmiselle hyvää. Kertominen ja kirjoittaminen eheyttävät ja opettavat elämän ymmärtämistä. Usein irrallisten kokemusten ja hajanaisten muistojen sanoiksi pukeminen ja toiselle ihmiselle kertominen muistuttavat siivousta. Oma paikka jäsentyy ja merkitykset rakentuvat kohtaamisissa.

Muistelemalla ja kertomalla elämästä rakentuu ehyt kertomus. Oman elämän läpikäyminen aktivoituu jossakin elämänmuutoksessa tai käännekohdassa. Myös vanhuuteen liittyy lisääntynyt tarve arvioida elettyä elämää kokonaisuutena. Silloin varhaiset merkitykselliset kokemukset ja ratkaisemattomat ristiriidat aktivoituvat uudelleen. Muistelemalla oman elämän kertomus rakentuu ehyemmäksi, muistot saavat mielekkään kehyksen.

Tänäkin pyhäinpäivänä etsin ukkini kukkaron. Silitän sen nahkaista pintaa ja ajattelen ajan kulkua. Miten monenlaisia vaiheita se on nähnyt. Ja miten aika vaihtuu ja muuttuu niin nopeasti. Tuntuu hyvältä muistaa ukkia, jolla oli aina aikaa ottaa lapsi syliin.

Pian hämärässä, pimenevässä maisemassa syttyvät jälleen kynttilöiden meri ja niiden valossa erottuvat hautakivet ja hitaasti liikkuvien ihmisten varjot. Miten paljon onkaan erilaisia kiviä, mykkiä muistoja ihmisistä, jotka ovat kerran täällä eläneet, nauraneet, rakastaneet ja itkeneet.

Meillä kotona opetettiin, että ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan.