Tupaantuliaiset – radion aamuhartaus 8.9.2016

Minkälaista voi olla kodittomuus, kun ymmärtää, ettei ole tervetullut?

Oletko sinä joskus kokenut kodittomuutta tai turvattomuutta?

Minä olen. Olen tuntenut veljieni ja sisarieni kanssa ulkopuolisuutta ja vierautta. Vaikka kipeästi olen kaivannut, niin kuin jokainen kaipaa, hyväksyvää katsetta ja jakamisen kokemusta.

Ehkä kodittomuus ja vieraus ovat ihmiselle myös tarpeellisia peruskokemuksia. Tunnistamme kuoleman vääjäämättömyyden kauneudenkin keskellä. Kaikista hajusteista huolimatta ruumiissamme on mullan haju.

Muukalaisuuden ja vierauden kokemus on kristityn peruskokemus: olemme maailmassa, mutta emme maailmasta. Ikävöimme kotiin, alkuperäiseen yhteyteen, Jumalan läheisyyteen. Sielumme janoaa Jumalaa.

Mutta missä on ihmisen koti ja kodikkuus?

Luultavasti siellä, missä meidät otetaan avosylin vastaan. Ja siellä, missä saamme istua yhteiseen pöytään. Siellä, missä voimme olla rauhassa, levähtää, meidän ei tarvitse pelätä. Koti on myös siellä, missä kuulumme joukkoon ja maisemaan. Voimme yksinkertaisesti kokea olevamme perillä, eikä mitään puutu.

Kyllä ihminen sen tuntee, kun on kotona.

Olen viikonloppuna menossa tupareihin.

Syyriasta Suomeen pitkän matkan tehnyt ystäväni sai täältä turvapaikan ja luvan asettua. Nyt hän on saanut oman kodin. Kaikki vanha on jäänyt, matkalle on aikanaan lähdetty kädet tyhjinä, mutta myös ilman omia ihmisiä.

Uusi koti on kaunis, mutta siellä ei ole yhtään muistoa vanhasta elämästä. On vain muistot ja kokemukset sekä muutama vanha valokuva. Joku ystävistä on tuonut verhot, toinen sohvan, kolmas astioita. Uudessa kodissa on hiljaista ja usein myös yksinäistä.

Vähitellen sinne on kerätty myös tavaroita lapselle, vaikka emme tiedä, milloin isä lapsensa näkee. On pakko luottaa siihen, että se päivä vielä tulee, siitäkin huolimatta, että edessä tuntuu olevan kohtuuttomia esteitä.

Minkälaista onkaan kodittomuus, kun etsii tietä tulevaisuuteen yksin merellä, metsässä tai tien päällä eikä tiedä mitään siitä, mitä on edessä? Minkälaista voi olla kodittomuus vieraassa maassa vieraiden ihmisten keskellä, kun oma perhe ja suku ovat levällään maailmalla ja vaimo ja pieni poika siellä jossain kaukana? Minkälaista onkaan kodittomuus vieraan kielen, kulttuurin ja uskonnon keskellä? Minkälaista voi olla kodittomuus, kun ymmärtää, ettei ole tervetullut?

Ja mitä voikaan olla kodikkuus, kun löytää ympärilleen ystäviä, perhettä ja ihmisiä, jotka haluavat sinulle hyvää. Rakastavat sinua.

Näihin tupareihin on kutsuttu joukko ihmisiä, jotka ovat sattumalta tai Jumalan johdatuksesta kohdanneet toisensa. Tiedän, että tupareissa pöytä on runsas ja laajentunut perhe on iso. Vieraanvaraisuus ja ystävällisyys eivät totisesti ole kiinni ihmisen varallisuudesta, ei edes olosuhteista. Kysymys on siitä, mitä olemme valmiita antamaan itsestämme toisen hyväksi ja siitä, olemmeko itse valmiita ottamaan vastaan. Kysymys on siitä, kuinka osaamme katsoa kohti.

Jos jotakin olen ystävältäni oppinut, olen oppinut yhteydestä, joka on vastakohta kodittomuudelle ja turvattomuudelle.

Minulle hän on elämällään opettanut sen, että kun uskaltaa kohdata oman voimattomuuden ja suostuu siihen, että ei pärjää yksin, näkee vastassa olevat sattumanvaraisetkin ihmiset uudella tavalla. Oma voimattomuus avaa yhteyden maailman muihin voimattomiin. Minä tarvitsen toista, tarvitsen rakkautta ja huolenpitoa, olen riippuvainen siitä. Me yksinkertaisesti tarvitsemme toisiamme.

Sellaisia me ihmiset olemme. Se ei ole paljon ja samalla on kaikki: toisen ihmisen ystävällinen katse ja kosketus on pyhää.

Näin on myös suhteessa Jumalaan. Kun on heittäydyttävä luottamuksen varaan, saattaa yllättäen tuntea, että kaikki onkin hyvin. Turvallisuuden tunne ja kodikkuus tässä Jumalan maailmassa syntyvät siitä, kun hyväksyy elämän olosuhteet ja kääntää katseen itsestä elämän antajaan: ”Tapahtukoon sinun tahtosi”.

Se ei suinkaan tarkoita nöyryyttä epäinhimillisten systeemien edessä. Se kaikki on syntiä. Meidän on kyseenalaistettava järjestelmiä ja instituutioita, jotka polkevat ihmisen tai luomakunnan arvoa. Jumala tahtoo luomilleen ihmisille ja maailmalle pelkästään hyvää.

Hän on luonut meistä jokaisen – ja se on riittävä yhteyden perusta. Kasteessa hän on merkillisellä tavalla kiinnittänyt meidät toisiimme ja luomisessa koko maailmaan.

Ei siis ole kysymys mielipiteiden samanlaisuudesta tai samanlaisista elämäntavoista. Ei ole kysymys oikeassa olemisesta tai meissä itsessämme olevista ominaisuuksista. Kysymys on Jumalan valtakunnasta ja kristityn kutsumuksena on elää sitä todeksi tässä ja nyt, ei vain itseäni varten vaan tavalla, joka liittyy kaikkeen.

Jumalaan uskominen on sitä, että uskaltaa luottaa elämänsä Jumalan käsiin. Siinä luottamuksessa ei ole pelkoa. Eteen avautuu yksi ja yhteinen maailma, jossa kaikki ihmiset ovat veljiä ja sisaria, milloin muukalaisia, milloin pyhiinvaeltajia.

Ja siinä Kristus on, meitä vastapäätä ihmisen muotoon tulleena, katsoo kohti ja kysyy: ”Ettekö te tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne?”

Hyvä Jumala
kiitos kodista, jossa voi turvallisesti nukkua, syödä ja elää tavallista arkea.
Kiitos kodista, jossa voi kokea yhteyttä ja jakaa elämää rakkaiden kanssa.
Varjele pahuudelta, itsekkyydeltä, sodalta ja onnettomuuksilta.
Opeta jakamaan omasta, ja ottamaan vastaan silloin, kun sitä itse tarvitsen.