Tunnin mittainen messu ja muita Espanjan tuomisia – Ristiveto 4/2018

Olen juuri palannut Espanjasta, missä työskentelin osa-aikaisena turisti- ja siirtolaispappina. Aika Espanjassa teki hyvää. Etelä-Espanjan vuoristot ja luonnon kauneus hoitivat sielua ja mieltä perusteellisesti. Erityisen jäljen jätti kuitenkin Aurinkorannikon suomalaisen seurakunnan jumalanpalveluselämä.

Puolen vuoden ajan kävin joka sunnuntai messussa. Oli itsestään selvää, että sunnuntai oli aina kaikille työntekijöille työpäivä. Messusta hengitti koko seurakunnan elämä ja siitä alkoi uusi viikko. Nyt kun olen palannut taas Suomeen, mietin, että mitä tästä voisi oppia ja toisaalta, miten säilyttää omassa arjessa tämä arjen ja pyhän rytmi.

Kun Espanjassa vietetään messua, on ihan tavallista, että kirkko täyttyy ja toisinaan aivan ääriään myöten. Voi olla, että ihmisillä on siellä enemmän aikaa ja he kaipaavat yhteyttä eri tavalla kuin Suomessa, mutta merkittävä syy oli myös se, että messuissa on hyvä olla. Messu on yhdessä elettyä: seurakunta osallistuu jumalanpalveluksen rakentamiseen monenlaisten erilaisten tehtävien kautta, veisuu on väkevää ja synnintunnus osataan ulkoa. Samalla ilmapiiri on avoin. Toiset jumalanpalvelukseen tulleista asuvat alueella pysyvästi, toiset viettävät siellä talvea ja osa on turisteina maassa viikon tai kaksi.

Suomalainen konteksti on toisenlainen, mutta jotakin tuomisia haluaisin tuoda seurakuntien arkeen arkkihiippakunnassa:

  1. Yhdessä toteutettu messu. Aurinkorannikon seurakunnassa ei voida tehdä mitään, ellei mukana ole vapaaehtoisia. Koska palkattuja työntekijöitä on vain muutama ja hekin ovat osa-aikaisia, on välttämätöntä, että myös messut tehdään yhdessä seurakuntalaisten kanssa. Koska messut tehdään yhdessä, on niitä myös suunniteltava yhdessä. Kaikki alla olevat liittyvät oikeastaan tähän.
  2. Jumalanpalvelus tai jumalanpalvelukset ovat viikon tärkein juttu. Siksi on itsestään selvää, että saarnan, liturgian, musiikin, kahvitusten ja koko kokonaisuuden eteen nähdään vaivaa. Espanjassa ei juuri ole sisäisiä kokouksia, mutta mikään muukaan ei mene messun edelle.
  3. Messu kestää aina vain tunnin. Siitäkin huolimatta, että siellä on usein 350 ihmistä, jotka osallistuvat ehtoolliselle. Seurakunta saa vuokrata paikallisten katolisten kirkkojen tiloja tunniksi. Kun tunti on kulunut, alkaa kirkossa jo seuraavan messun valmistelu. Tunnissa ehtii paljon ja se on aika, jonka eri-ikäiset seurakuntalaiset jaksavat.
  4. Messut ovat iltaisin. Espanjassa messut alkoivat tavallisesti viideltä tai kuudelta. Pyhäaamu on kiireetön; hitaan aamiaisen ehtii syömään kaikessa rauhassa läheisten kanssa sekä käydä ulkoilemassa. Myös seurakuntalaiset ehtivät tehdä sunnuntain aikana yhtä ja toista. Päivä päättyy messuun ja kirkkokahveille – siitä alkaa uusi viikko. Myös Suomessa suurimman osan ihmisten elämäntapatottumukset ovat jo muuttuneet niin, että sunnuntaiaamuna vaatii erityisiä ponnisteluja, jotta messuun tulee lähdettyä. Silloin odotukset ovat myös aika korkealla: yhtään huonoa saarnaa ei jaksa kuunnella. Jos messun kokonaisuus ei puhuttele tai kosketa, ei sinne enää toista kertaa jaksa lähteä.
  5. Musiikki on sielun kieli ja siksi messujen musiikki on monipuolista. Tärkeää on, että aina lauletaan myös tuttuja virsiä. Ja Espanjassa kirkkoon kokoontunut väki totisesti laulaa! Katolisissa kirkoissa ei ole urkuja. Roudasimme mukanamme seurakunnan sähköurkuja, mutta useimmiten messussa oli mukana myös joku muu instrumentti, vapaaehtoisia muusikoita tai kuoro. Urut ovat upea soitin, mutta se ei voi olla messun ainoa soitin! Yhtä tärkeitä kuin vapaaehtoisten jumalanpalvelusryhmät, ovat myös musiikin vapaaehtoisryhmät! Espanjassa tavallista oli, että messun päätteeksi joku muusikko kävi tarjoutumassa ensi pyhän messuun vapaaehtoiseksi. Myös kanttori tarvitsee rinnalleen erilaisia vapaaehtoisia.
  6. Lapset ovat parasta, mitä messussa voi olla. Oli se sitten perhemessu tai tavallinen messu, pyhäkoulu tai lastenkuoro. Eniten saimme palautetta messuista silloin, kun lapsi oli ollut lukemassa esirukousta, laulamassa tai avustamassa muuten. Lapsi murtaa jäykkyyttä, muuttaa tunnelmaa ja siunaa olemuksellaan.
  7. Kun suntioita ei ole, vapaaehtoisia tarvitaan roudaamaan tavaroita kirkosta toiseen, valmistelemaan tilaa, huolehtimaan ehtoollisvälineistä, ostamaan kukkia, oville jakamaan virsikirjoja, kantamaan kolehtia, lukemaan tekstejä ja esirukouksia. On tehtäviä, joita on jaettava suunnitelmallisesti. Samalla tärkeää oli myös se, että uudet halukkaat pystyivät liittymään mukaan. Suomessa myös suntion rinnalla saisi olla vapaaehtoisia!
  8. Ehtoollisavustajiksi tarvitaan aina useita vapaaehtoisia. Kun messussa käy paljon väkeä ja aika on rajallinen, kaikki siirtymät on jätettävä pois. Messussa voi liikkua, vaikka joku muu rukous tai tekstinluku olisi kesken! Espanjassa myös ehtoollisenjakoon ei voinut mennä kovin kauaa aikaa. Siksi teimme sitä aina joukolla. Avustaminen on monelle seurakuntalaiselle tärkeä ja mielekäs tehtävä.
  9. Ensin ihmettelin, että miksi jumalanpalveluksissa käytetään aina samaa synnintunnustusta. Vähitellen ymmärsin, että siitä oli tullut osa yhteistä kieltä. Miksi muuttaa sitä?
  10. Tunnelma messussa oli vapaa ja ystävällinen, ei tekokepeä. Miksi messun pitää olla jäykkä? Miksi liturgiassa pitää pelätä virheitä? Miksi koolla olevaa seurakuntaa ei voi opastaa eteenpäin, jos näyttää siltä, ettei oikein tiedetä, mitä seuraavaksi tapahtuu? Messu on Jumalan palveltavana olemista, ei suoritus.
  11. Kirkkokahvit! Messun jälkeen kokoonnuttiin aina kirkkokahveille, jonne vapaaehtoiset olivat leiponeet ja jossa toiset vapaaehtoiset hoitivat tarjoilun. Yhteisten pöytien ääressä istuttiin mielellään pitkään. Niin pitkään, että joskus vapaaehtoiset suntiot sammuttivat valot ja alkoivat sulkea ovia, jotta ihmiset ymmärtäisivät lähteä välillä myös kotiin.

Toimisiko tämä teillä?