Suviseuroissa – radion aamuhartaus 30.6.2016

Lapsen suviseuroissa ei ollut maailmojen rajoja, hengellisesti yksinäisiä tai ulkopuolisia.

Illan viileydessä olimme pukeneet kaiken mahdollisen päällemme ja kääriytyneet makuupusseihin. Oli ihanaa ahtautua samaan telttaan parhaimpien ystävien ja siskojen kanssa. Kuuntelimme ääniä naapuriteltoista ja ohikulkevien ihmisten keskusteluja. Vähitellen tuli uni ja yö, äänet hiljenivät.

Nyt kesäaamun aurinko oli lämmittänyt teltan, makuupussissa oli hiki. Vaikka ympärillä oli kaikenlaista hälinää, lapsi nukkui kesäaamussaan sikeästi. Sitten seurakentän yli kaikui kaiuttimista tuttu ja turvallinen viesti: Hyvää huomenta, Jumalan terve ja aamun ensimmäinen laulu sai hieromaan silmiä.

”Oi Jeesus lohdutukseni, sä autuus, riemu sieluni,
sinulle kiitokseni soi, kun uuden aamun koitti koi.” (V 583)

Purkauduimme teltasta uuteen päivään ja kostean hakkeen tuoksuun. Pesimme hampaita taivasalla. Tuttuja tuli ja meni. Mitään ei puuttunut. Sitä toivoi vaan, että päivät kuluisivat mahdollisimman hitaasti.

Suviseurat olivat lapsuuteni taivas.

Ympärillä oli paljon ystäviä, oma perhe, sukua. Olin turvassa. Olin hyväksytty sellaisenaan. Kuuluin joukkoon.

Seurojen äänimaailma ja tuoksut painautuivat syvälle ruumiin muistiin. Yhdessä laulaminen oli erityinen kokemus, jossa musiikki ja sen hidas rytmi soittivat koko kehoa.

”Ovat syntini anteeksi suuret, koko velkani maksettu.” (SL 189)

Ehkä ajattelin, että tällainen Jumalan maailma parhaimmillaan on. Ei lasta haitannut se, millaisen kesäsään Suomen suvi tarjosi. Ei lapsi miettinyt suviseurojen mittavia järjestelyjä ja työmäärää. Kaikkea sitä, mikä vuosi vuoden perään ihmiskäsin rakennettiin. Pieni tyttö kiinnitti katseensa hymyileviin kasvoihin ja jäätelönmyyjiin.

Varmaankin lapsi ajatteli, että tämän kaltaista kaikkien ihmisten jumalausko on, jos nyt jumalauskoa ylipäätään ajatteli. Se oli sellaista yksinkertaista ja selvää: minun lapsuuteni Jumala oli hyvä, sillä oli lempeät kasvot, suuret helmat ja turvallinen syli.

Lapsen suviseuroissa ei ollut maailmojen rajoja, hengellisesti yksinäisiä tai ulkopuolisia.

Lapsi luuli, että kaikki maailman ihmiset käyvät suviseuroissa. Että se on kaikkien koti. Eikä se oikeastaan ole yhtään kumma juttu. Mieti nyt, jos samalle pellolle on ahtautunut 70 000 tuhatta ihmistä, tuntuuhan se koko maailmalta. Suviseurankentän laidat olivat jossain kaukana, jos niitä ylipäätään saattoi ajatella.

Kun ikää tuli vähän lisää, sitä ymmärsi, että suviseurat eivät sittenkään olleet ne kaikkein tavallisimmat kesäfestarit.

Kaikki eivät kokoontuneetkaan joka kesä avarille peloille laulamaan taivasikävästä.

Myöhemmin kuuli myös sanojen sävyt ja vähitellen sitä näki myös yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kivun, joka suuressa joukossa voi olla erityisen syvää. Uskon erilaiset tulkinnat ja elämän moninaisuus erottuivat, vaikka kaikki oli nopealla silmäyksellä juuri niin kuin aina ennenkin.

En tiedä oletko sinä joskus käynyt hengellisillä kesäjuhlilla tai muilla kesäfestareilla.

Ehkä olet kokoontunut yhteen samanmielisten kanssa Suomen lyhyessä suvessa ja kokenut hetken autuutta. Tunnistat kuulumisen suloisuuden. Tai sitten tunnet sielussasi paremminkin maailmojen rajan: ulkopuolisuuden kivun ja kuulumisen kaipuun, sydämen puristuksen, joka toisinaan taukoaa, mutta sitten taas yllättää juuri sellaisessa kohdassa, jossa luuli kaiken jo hellittäneen. Olet kuin kynitty kananpoika tai tuuliajolle joutunut lastu. Tunnet sen, miten jotakin on joskus ollut, mutta sitten kaikki onkin toisin. Hengellinen äidinmaito viekin valosta varjoon ja varjosta taas uuteen valoon. Kuljettaa rauhasta vapauteen ja lopulta vapaudesta iloon.

Tänään suviseuraväki kokoontuu isoäitini kotimaisemiin Tornioon Liakan pelloille. Lukemattomat lapset heräävät uuteen aamuun pohjoisen avaran taivaan alla. Monille heistä suviseurat ovat lapsuuden taivas. Ja he laulavat kirkkain äänin taivasikävästä.

Luulen, että näissäkin seuroissa puhutaan Jeesuksesta, joka on lasten ystävä. Jeesuksesta, joka jättää ne 99 tyytyväistä ja etsii eksyneen. Jeesuksesta, joka hakeutuu aina leirin ulkopuolelle. Jeesuksesta, joka hakeutuu kadotettujen joukkoon, seisoo tuomittujen rinnalla ja sanoo: älä pelkää, älä huoli. Tässä minä olen.

Ehkä sinä astut tänään suviseuratelttaan niin kuin aina ennenkin ja olet siellä niin kotona kuin tässä maailmassa voi olla. Tai sitten sinun suviseuratelttasi on laajentunut maailmanlaajuiseksi. Tai sitten telttaa ei ole. Ei ole mitään, mihin astua.

Armon aamuaurinko paistaa jokaiseen maailman kolkkaan, kaikkiin sen erilaisiin kerhoihin ja sielun pimeisiin huoneisiin. Jumalan tuuli puhaltaa. Sinun kyyneleesi pyyhitään ja saat aloittaa jälleen alusta. Jumalan valtakunnan vapauttava sanoma kaikuu maailman laidoille asti: Minä olen sinut nimeltä kutsunut. Sinä olet minun.

Ja kun elämän ristin paino taas Sinua uuvuttaa, Hyvä Paimen nostaa Sinut helmoihinsa, kantaa sylissään ja painaa sydäntään vasten ja sanoo: – Jaksathan taas, kun minä sinua näin kannan.