Pysykää rauhallisina – radion aamuhartaus 25.8.2016

Kaipaan luottamusta siihen, että kaikki on hyvin, vaikka moni asia on kesken ja kipeäkin.

Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Matt. 11:28

Tätä raamatunkohtaa huomaan tapailevani nyt, kun työt ja lasten koulut ovat alkaneet. Iltaisin etsitään jumppavaatteita kouluun ja mietitään, mitä kaikkea pitikään muistaa. Samalla mielessä pyörivät omat työjutut. Vaikka elämänrytmiä on kaivannutkin, kesäloman jälkeen kaikki tuntuu hengästyttävältä ja sitä ihmettelee, miten tämän arjen paletin kanssa oikein pärjää.

Elämä on täyttä ja elämä on hyvää.

Silti pelottaa, miten onnistun säilyttämään levollisuuden. Miten osaisin heittäytyä käsillä olevaan hetkeen, katsoa ihmisiä rauhassa silmiin, asettua, kuulla ja kuunnella. Miten muistaisin kiireessäkin kiinnittää katseeni kauniisiin yksityiskohtiin: nähdä hymyn ja ystävällisen katseen, valon ja varjon leikin, aistia kauniin maiseman.

Ehkä sinäkin tavoitat sen tunteen, kun keskeneräiset asiat kiristävät pinnaa ja saavat koko kropan jännittymään. Arjen jutut tuntuvat kaatavan maahan, vaikka oikeasti ne pitävät elämässä kiinni: ovat elämä, minun ja läheisteni ainutkertainen elämä: minun aikuisuuteni ja lasteni lapsuus.

Kaipaan rauhaa.

Rauhaa sisälleni. Levon tunnetta, joka kantaa kaikkialla ja kaikkialle. Kokemusta siitä, että kaikki on hyvin. Ja luottamusta siihen, että kaikki on hyvin, vaikka moni asia on kesken ja kipeäkin.

Tällaisen arjen keskellä kuulen Jeesuksen sanovan: Pysykää rauhallisina, minä tässä olen. Älkää pelätkö. Matt. 14:27

Tässä hän lupaa olla, tuiki tavallisessa arjessani: aamupalapöydässä, työmatkoilla ja töiden keskellä ja siinä sohvalla kun yhdessä lapsen kanssa harjoittelemme kokeisiin tai juttelemme koulunpäivän kuulumisista. Pysykää rauhallisina, tässä minä olen.

Ei tarvitse hätäillä mihinkään, ei kurkottaa jonnekin kaukana olevan Jumalan puoleen vaan voin kääriytyä häneen kaiken arkisen elämäni keskellä.

Jumalan katse on lempeä. Hän rakastaa meitä tällaisina, toisinaan voimaa ja intoa täynnä olevina ja toisinaan taas väsyneinä ja eksyneinä. Ihmisinä, jotka eivät lopulta hallitse omaa elämäänsä.

Eikö niin, että usein joudumme suostumaan asioihin, joita emme voi käsittää ja joiden merkitystä on vaikea ymmärtää. Kaikki ei ole kiinni minusta ja voimistani. Kaikki ei mene aina niin kuin itse suunnittelen.

Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt. Matt. 11:26, haluan ajatella ja uskoa, että kaikessa tässä varjelet.

Missä ovat sinun hengähdyspaikkasi?

Ainakin minun on raivattava niille tilaa myös ihan tietoisesti. Menen metsään, hengitän syvään, hakeudun johonkin kauniiseen paikkaan tai rojahdan sohvan pohjalle viltin alle ja annan hyvän musiikin hoitaa. Tiedän myös, etten selviä yksin. Ystävien kanssa voin yhä uudelleen etsiä taitoa asettua elämääni, tähän maailmaani, kohti toista ihmistä.

Muutos itsessä tapahtuu usein hitaasti. Viisaammat ovat sanoneet, että jos vaalit hyvää tapaa, jotakin sinussa muuttuu vähitellen.

Löysin oman hengähdyspaikkani kotiseurakunnan ikonipiiristä. Alkuun tuntui, että enhän minä edes osaa maalata, mutta joku kaipuu sai lähtemään mukaan.

Ikoneista sanotaan, että ne ovat ikkunoita toiseen todellisuuteen. Ohut kohta, jossa taivaan ja maan, tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen raja häilyy. Kuvassa ja kuvan takana on jokin sellainen maailma, jota en voi itse hallita: salaisuus, joka kutsuu puoleensa ja yksinkertaisesti tekee olon levolliseksi ja hyväksi.

Ja niin se on. Ryhmään lähteminen on ollut yksi parhaista päätöksistä aikoihin. Odotan lauantai-aamuja. Vaikka maalaamme ryhmässä, tunnen olevani itsekseni kaikessa rauhassa. Välillä jutellaan ja välillä on ihan hiljaista. Aika kuuluu nopeasti. Pienet yksityiskohdat vaativat kaiken huomion ja mieli tyhjentyy muusta.

Ikonimaalauksessa on monta erilaista työvaiheitta ja niillä on oma järjestyksensä. Maalatessa on pysähdyttävä samojen yksityiskohtien äärelle monta kertaa. Kuva maalataan tummasta vaaleaan samalla tavalla kuin Jumala loi pimeyteen valon.

Rikas symboliikka aukeaa vähitellen. Rakkaus yhdistää ikonissa taivaan ja maan, Jumalan ajatukset ja ihmisen kokemukset.

Minun ensimmäinen ikonini oli Hellyyden Jumalanäiti. Siinä on kuvattu Jeesus-lapsi Jumalansynnyttäjän sylissä niin, että heidän poskensa koskettavat toisiaan. Äidin ja lapsen kosketuksessa on tuttua ja itsekoettua äidinrakkautta. Katseessa on myös kaipausta ja huolta tulevasta. Jumalanäiti on surumielinen painaessaan lasta itseään vasten, hän miettii jo mielessään ristin tietä.

Ikonimaalaus on rukousta, arkistakin vuoropuhelua Jumalan kanssa. Olennaista on vastavuoroisuus. Kun kaikki alkaa tuntua turhalta ja hankalalta, on saattanut käydä niin, että vuoropuhelu on muuttunut yksinpuheluksi. Minä kyllä mietin yhtä ja toista, mutta osaanko kuunnella?

Ja juuri silloin Hellyyden Jumalanäitiä katsoo minua kuin omaansa.

Kun syksy kohta pimenee pimenemistään, rukoilen, että osaisimme kääntää katseemme himmeääkin valoa kohti. Jeesus lupaa: Minä olen sinun kanssasi kaikki päivät maailman loppuun asti. Matt. 28:20