Naisten heinäkuu – radion aamuhartaus 2014

Historiankirjoituksen valossa näyttää suorastaan siltä, kuin kristillisen kirkon historiasta puuttuisi kokonaan toinen puolikas ihmiskuntaa.

Mökkitien hiekka on kuumaa. Ojanvarsia koristavat luonnonkukkien lilat, valkoiset ja keltaiset värit. Tuuli koskettaa lempeästi poskea ja käsien ihoa. Kesä tuoksuu ja tuntuu.

Jumalan luoma hyvä on ympärillä.

Poimimme tyttäreni kanssa päiväkakkaroita ja kissakelloja. Viemme kesäkukkia kummitätini haudalle. Jatkan samaa, mihin tätini oli eläessään opettanut. Muistan, miten itsekin pikkutyttönä poimin kukkia suvun haudalle: ”viedään kesäterveisiä, kesän tuoksua, lämpöä ja tuulta iholla, valoa. Kyllä ne taivaassa hymyilevät”.

Tyttäreni lukee hautakivistä nimiä. Miettii, miksi joku hauta on rikkaruohojen peittämä ja toinen taas kukoistaa. Yhdessä kuvittelemme, minkälainen on ollut maahan lasketun ihmisen elämä. Onkohan vielä heitä, jotka muistavat?

Sukumme haudalla tyttäreni ihmettelee kuoleman järjestystä. Miten voi olla, että tytär on kuollut ennen äitiään? Näiden kahden naisen elämästä juttelemme puikkelehtiessamme hautakivien välissä.

Kerron, mitä muistan ja tiedän.

Toisaalta tuntuu, että kaikesta on vain hetki. Muistan mummon käden otteen, kasvojen kaaret, hymyn. Kummitätini vaikean askeleen, naurun. Helposti voin laittaa silmät kiinni ja kuvitella itseni suvun näiden naisten seuraan juuri sen ikäisenä, kuin oma tyttäreni on nyt. Hetki sitten he olivat täällä. Ja miten kuitenkin äkkiä unohtuu ihmisen elämä, kaikki sen hyvä ja kaikki sen kipu. Miten paljon sitä ihminen eläessään ehtii ja sitten hidastuu askel. Katseen suunta kääntyy.

Ja sitten ihmettelen ääneen, miten paljon on tapahtunut. Siitä on sata vuotta, kun mummoni oli kymmenen vuotias. Kovin oli maisema erilainen. Tyttöjen ja poikien elämisen lait olivat erilaiset, sitä tämän päivän pikkutytön on vaikea ymmärtää.

Helteisellä hiekkatiellä olemme jutelleet myös maailman naisten haudoista.

Lapsi miettii Syyriaa, Gazaa ja pudonneita lentokoneita. Hän ajattelee joukkosurmassa kuolleiden kasvoja iltapäivälehden lööpeissä, joita on mahdoton kaupan kanssajonossa ohittaa. Mutta lapsi myös luo kasvoja ja kokonaisia maailmoja kasvottomien uutisten ihmisille.

Tänäänkin tuhannet naiset ja tytöt kärsivät julmuuksista. Naiset pelkäävät maailman kriisialueilla väkivaltaa ja kuolemaa. Monilla sota-alueilla myös seksuaalinen väkivalta on hirveä vallan väline. Raiskattu nainen tulee leimatuksi ja hyljeksityksi myös omassa yhteisössään. Suojaa vailla elävät köyhyyden ja levottomuuksien keskellä elävät naiset. Mutta turvaa etsii moni nainen myös lähellä.

Naisten heinäkuun viimeisenä aamuna kysyn, Jumala: miksi naiset kärsivät niin usein.

Myös kirkkomme on monin tavoin määritellyt naista ja ollut osa naisten elämää sekä tukien että vahingoittaen.

Kristillisen ihmiskuvan lähtökohtana oli pitkään mies. Varhaiskirkon kristityt omaksuivat roomalaisen yhteiskunnan käsityksen miesten ja naisten erilaisista tehtävistä. Kirkon historian merkittäviksi hahmoiksi nousivat lähes yksinomaan miehet. Historiankirjoituksen valossa näyttää suorastaan siltä, kuin kristillisen kirkon historiasta puuttuisi kokonaan toinen puolikas ihmiskuntaa.

Vanhan testamentin raamatunteksteistä voi lukea Jumalasta, joka on patriarkaalisen järjestyksen luoja ja ylläpitäjä, joka on armollinen niille, jotka noudattavat hänen sääntöjään, mutta rankaisee säälimättä kaikkia, jotka eivät siinä onnistu. Myöskään Uuden testamentin tulkinta ei ole päästänyt naisia helpolla, suhtautumista naisiin on vuosisatojen ajan rakennettu muutamien UT:N raamatunkohtien varaan.

Historiassa ja yhä tänäänkin naisten kärsimys tuntuu loputtomalta, ja kirkolla on siinä ollut oma osuutensa. Samat pettymykset, samat tuskat toistuvat sulkupolvelta toiselle. Ihminen pyrkii hyvään, mutta päätyy pahaan. Jo paratiisista alkanut lankeemus, jossa toinen ihminen alistaa toista, on synnin seurausta.

Me ihmiset voimme tehdä tästä Jumalan maailmasta toisillemme helvetin. Kuljemme toisen ohi, katsetta kääntämättä.

Ja kaikesta huolimatta myös naiset ovat löytäneet tässä Jumalan maailmassa kanavia toimia. Esteistä ja kielloista välittämättä naiset ovat etsiytyneet Jumalan lähelle. Jumalan, jonka usein nimeämme mieheksi, mutta, joka on jotakin paljon enemmän kuin ihmisen kuva: ”Minä olen se joka olen”.

Synti suuntaa Jumalaa vastaan, hyvää vastaan ja lähimmäistä vastaan. Ja silti meidän ihmisten onnettomissa käsissä on maailman tulevaisuus, sillä tänään me olemme ”Jumalan ainoat kädet maailmassa”.

On kysymys Sinusta ja minusta. Ihminen on se, joka kohtelee toista huonosti. Ihminen se on, joka ampuu lentokoneen alas, ihminen se on, joka tuhoaa toisen ihmisen elämää Gazassa. Ihminen se on, joka toista sortaa.

Pahaa vastaan ei voi taistella pahalla. Pahaa on vastustettava hyvällä. Ja se hyvä on elämän alkulähde, joka rakastaa sisäänsä ja saa meidät liikkeelle. Jumalan kuvina voimme toimia niin kuin Jumala toimii: ruokkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia ja karkottaa pahaa.

Kun ajattelen kaikkia maailman naisia, minua lohduttaa se, että Jumalan poika ei kulkenut lohdutusta etsivän ohi. Jeesus se oli, joka joi Samarialaisen naisen vesiruukusta ja pelasti syntisen naisen kivityskuolemalta. Jeesus ilmestyi ensimmäisenä Magdalan Marialle ja kysyi: ”Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?” – Ja lähetti naiset viemään ylösnousemussanomaa kaikkeen maailmaan. Kristus syntyi meidän maailmaan, hänet kidutettiin kuoliaaksi, mutta kuolemallaan hän voitti vihan, katkeruuden ja kuoleman voiman.

Yhä vielä hän ihmiseltä kysyy, ”Mitä itket? Ketä etsit?”, kutsuu luokseen kovasta ja kylmästä maailmasta, lohduttaa ja lähettää: usko syntisi anteeksi, aloita alusta. Jumalan rakkaudessa toteutuu Jumalan valtakunta.

Anteeksiantamus on suhteiden ennalleen palauttamista. Se on toivon valitsemista mahdottomassakin tilanteessa.