Kotipiha ja syystuulet – Hiljaisuuden ystävät 3/2019

Se oli ”kasvamista irti sydämen helakasta ehdottomuudesta kohti haurautta, empimistä ja kuulosteltua”. Oli lähdettävä siihen suuntaan, jossa sydän vaistosi vapauden ja rauhan, siitäkin huolimatta, että kymmenen vuoden ajan oli kuin kynitty kananpoika, kirjoittaa Anna-Maija Raittila kirjassaan Kotipiha kulkee mukanani.

Kirjassa hän kertoo oman hengellisen matkakertomuksensa: avaa lapsuuden sisään sulkevan hengellisen maiseman, ja kuvaa sitten, miten hänen matkansa kotipihasta poispäin oli matkaa särkymiseen, puhtaiden värien himmentymiseen. Vähitellen Anna-Maijan suviseurateltta laajenee maailmanlaajuiseksi ja Taizén Sovituksen kirkosta hän löytää tuttujen laulujen poljennon, ”hiilakansinisen iltataivaan, pääskyjen siukomisen, Kristuksen kasvojen katselemisen lapsellisen riemun”.

Anna-Maija on monelle tämän lehden lukijalle rakas ja tärkeä opastaja. Hän kietoutuu myös osaksi minun, perheeni ja sukuni kertomusta. Hän oli molempien vanhempieni rippikoulun opettaja ja puolisoni isoisää hän kutsuu kirjoissaan lapsuutensa ja nuoruutensa rakkaimmaksi sielunhoitajaksi. Tunnistan hänen matkassaan yhtäläisiä vaiheita ja kokemuksia. Ja kai siksi aina aika ajoin olen palannut tämän kirjan äärelle, miettiessäni uskon ja uskonnollisen yhteisön voimaa, hengellisesti kynittyä kananpoikaa – ja laskenut vuosia. Kirjan sivuilta olen löytänyt myös tutun ja lohdullisen kuvan syliin sulkevasta Jumalasta, – hengellisen äidinkieleni, joka toisinaan omaksutaan jo äidinmaidossa.

Jokaisella meistä on omanlainen matkakertomus. Useimmat kuitenkin tunnistavan sen kokemuksen, että syystä tai toisesta on pitänyt lähteä liikkeelle. Elämänkokemukset muuttavat meitä. Turva ja lohtu on etsittävä ja löydettävä aina vain uudelleen. Usein jotakin haluaa myös jättää taakseen. Kuitenkaan meidän ei tarvitse rikkoa alkuperäistä yhteyttämme, eikä katkaista juuriamme. Yhä vaan meitä houkutellaan samalle matkalle uuden taivaan ja uuden maan rakennusaineiksi.

Näillä poluilla kanssamatkaajilla on iso merkitys. Saman tien kulkijoita löytyy vuosikymmenten ja vuosisatojen takaa. On lohdullista huomata, että monien kysymysten juuret ja kaipauksen sävelet ovatkin paljon kauempana. Usein hengellinen matkanteko on kulkemista syvyyssuunnassa: toisinaan sanat katoavat, merkitykset muuttuvat ja uuden kielen ja uudenlaisten näkyjen rakentuminen ottaa aikansa. Toisille kokemuksille ei ehkä koskaan löydykään sanoja. Mutta syystuulet myös puhdistavat, kiinnittävät tiukasti kerrokselliseen maaperään ja synnyttävät uuden rohkeuden ja rauhan.