Ketä etsit – Hiljaisuuden ystävät 1/2019

Elämästä ja Jumalasta opimme enemmän irti päästämällä kuin lujasti kiinni pitämällä.

Hiljaisuuden ystävien kanssa minusta tuntuu, että olen tullut kotiin. Olen miettinyt, mikä meitä hiljaisuuden liikkeen ihmisiä sitoo yhteen. Siihen ei taida olla yhtä vastausta.

Usein esille nousee rauhan ja levon kaipuu. Yksinkertaisesti arki tai mieli on niin täynnä, että se tukkeutuu ilman vetäytymistä ja hiljaisia keitaita. Tunnistan myös väsymyksen sanoihin. Vanhat tutut ja valmiit lauseet eivät riitä tai kolahda. Tai sitten oman elämän passiossa menettää kyvyn käyttää hengellistä kieltä. On suostuttava hiljaisuuteen; kuulemaan ja kuuntelemaan. On rukoiltava, että sanat löytyisivät uudelleen. Lisäksi tunnistan kaipauksen ja muukalaisuuden. Nämä kaikki limittyvät toisiinsa ja nämä tunnistan myös itsessäni. Listaa voisi hyvin jatkaa.

***

Yksi Raamatun väkevä kohta on Johanneksen evankeliumin kertomus Marian ja ylösnousseen kohtaamisesta. Palaan siihen usein. Tässä kohtaamisessa on merkillistä rauhaa, vaikka juuri sitä ennen tilanne on sekava. Kiire on poissa, tunnelma on hidas ja levollinen. Maria etsii, itkee ja kaipaa. Hän ei tiedä, minne mennä, mitä tehdä. Täyteen ahdetun elämän keskellä ajattelen Marian etsimistä, itkua ja ikävää – ja ajattelen meidän ikäväämme.

Minua on lohduttanut Jeesuksen kysymys: mitä itket? Tuntuu erityiseltä, että näin Jumala tulee luokse, koskettaa ja kysyy: mitä itket? Viime aikoina olen kuitenkin miettinyt myös kysymystä: ketä etsit?

***

Toisinaan ikävälle ja etsimiselle on vaikea löytää muotoa, saati sanoja. Kaipaamme kiihkeästi, mutta mitä, huomaan kysyväni. Etsiydymme hiljaisuuteen, rauhaan ja yksinäisyyteen levätäksemme ja löytääksemme, mutta mitä löydämme?

Anovalle annetaan, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan. Mutta mitä syvimmiltäsi anot ja etsit? Minkä oven takana seisot? Ja onko lopulta vastaus kaipaukseesi se, mitä itse arvelet ratkaisuksi? Huomaan kysyväni, seisonko oikean oven takana ja ymmärränkö sittenkään lopulta, mitä vailla syvimmiltäni olen.

***

Tapahtukoon sinun tahtosi, ei ole helppo pyyntö tai elämänmuoto. Mutta kun muuta ei ole, se on lohdullinen ja lopulta ainoa mahdollinen pyyntö.

Johanneksen kertomuksessa Marian kyyneleet kuivataan, hän juoksee toisten seuraan ja kertoo: olen nähnyt Herran. Hän löytää etsimänsä. Meidän reittimme on toisella tapaa tuntematon. Kasvoista kasvoihin nähdään vasta joskus.

***

Mutta meillä on toistemme kasvot ja meillä on toisemme. Kaipaamme ihmisiä vierelle, sillä yksin emme ole mitään. Kaipaamme kokemusta siitä, että meidät nähdään ja ymmärretään – ja siinä ei pinta riitä. Tarvitsemme siteitä, jotka sitovat yhteen, tarvitsemme ruokapöytää ja hyvyyttä arkisiin kohtaamisiin, jotta ulkopuolisuus murtuisi.

Kun katse kääntyy sisäänpäin ja keskittyy ainoastaan omaan itseen, elämä käy rauhattomaksi. Elämästä ja Jumalasta opimme enemmän irti päästämällä kuin lujasti kiinni pitämällä. Silloin silmät avautuvat, katse voi kääntyä ulospäin: yhteytenä, rakkautena ja rakkauden tekoina, kuulumisena – ja kaipaus helpottuu ja rauhattomuus vähenee omasta elämästä ja koko maailmasta.

Älä ole meille outo!