Jaettua kodittomuutta – Lilja 2/2016

Helmikuun sunnuntaina jännitin kirkonpenkissä enemmän kuin muistan pitkään aikaan jännittäneeni. Minulla ei ollut kirkossa erityistä tehtävää. En siis pelännyt itseäni. Eikä minulla ollut yhtään syytä jännittää vuorossa olevien työntekijöiden tai jumalanpalvelusavustajien puolesta. Jännitin jumalanpalvelusta. Vieressäni istui ystäväni, joka on muslimi ja oli ensimmäistä kertaa messussa.

Olimme pyytäneet hänet kirkkoon, koska hän jakaa arkea perheemme kanssa halusimme, että hän tietää ja tuntee myös tämän puolen meistä. Halusimme, että hän näkee arkisen säätämisen ja perhe-elämän lisäksi, minkälaista on meidän yhdessä eletty usko.

Katselin kirkkoamme toisin silmin. Kuuntelin olemista toisin korvin. Mietin penkkejä, lauluja, ihmisten katseita ja tapaa katsoa. Jännitin, miltä kaikki näyttää ja tuntuu. Koskettaako mikään?

Kun jumalanpalvelus oli ohi, kysyin ystävältäni, mitä hän ajatteli. – Siellä oli rauhallista ja hyvä olla. Viihdyin siellä, hän vastasi.

Eräänä iltana istuimme olohuoneen sohvalla ja juttelimme ystäväni äidin kanssa Skypen kautta. Maailman toisella laidalla oli ollut varmasti paljon ikävää ja huolta, onneksi toisinaan myös helpotusta ja kiitosta. Useamman kerran puhelun aikana tämä äiti pyysi meidän elämäämme suojaa ja turvaa ylhäältä.

Tämän toivotuksen alla minun oli rauhallista ja hyvä olla.

Viimeisten viikkojen aikana vieraasta on tullut ystävä. Uskaltaessani luottaa olen saanut paljon luottamusta. Usein ajattelen tämän maailman kodittomuutta, jota on niin monenlaista.

Elämän peruskysymykset ja –tarpeet, unelmat ja pelot ovat kuitenkin lopulta yhteisiä. Myös uskonnollinen kokemus ja maisema voi olla yhteinen ja jaettava. Vieraan keskellä voi tuntea olonsa hyväksi ja rauhalliseksi, Jumalan puoleen käännyttäessä voi kokea suojaa ja turvaa, vaikka Jumalan nimen on tottunut sanomaan toisin.

Niin kristityt kuin muslimit kääntyvät Jumalan puoleen. Elämän merkityksen etsimisen jano on yhteinen, siksi toisen hyväksyvä katse tekee hyvää. Kunnioittavaan vuoropuheluun on mutkatonta asettua.

Uskoa on mahdotonta elää todeksi ilman toista ihmistä. Usko tarvitsee kokemuksen siitä, että toinen katsoo ja kantaa. Vain niin maailman kestää. Tämän kokemuksen voi antaa myös toisin uskova ihminen, jonka maailmassa on Jumalan mentävä aukko.

Saksalainen uskonnonfilosofi Bernhard Welte sanoittaa sen näin: ”Siellä, missä kuvat ja käsitteet hajoavat olemattomuuden puhtaaseen hiljaisuuteen paljastuukin, että tuo hiljaisuus ja olemattomuus on täysin läpinäkyvää eivätkä raja-aidat ihmisten ja heidän erilaisten perinteidensä välillä enää päde.”