Elämää kuoleman jälkeen – Lilja 3/2020

Kotoa opin, että ihminen elää niin kauan kuin hänet muistetaan. Tätä lausetta olen ajatellut lukiessani Eero Huovisen kirjaa Äitiä ikävä ja katsoessani Klaus Härön uusinta elokuvaa Elämää kuoleman jälkeen. Molemmat kertovat elämästä, kuolemasta ja elämästä kuoleman jälkeen.

Huovisen kirjaa lukiessa sai itkeä pitkän itkun, niin syvästi se osuu, sanoittaa ja tekee todeksi elämän perimmäisiä kysymyksiä. Myös Härön elokuvaa katsoessa tuli itku, mutta enemmän jäin miettimään sitä, miten monenlaista suru voi olla. Niin kirja kuin elokuva kuvaavat taitavasti sitä, miten kuollut elää keskellämme. Toisessa aikajänne on hautajaisissa, toisessa kuolemasta on kulunut jo vuosikymmeniä.

Kirkossa on viime vuosina puhuttu paljon kasteista. Yhtä lailla huomiota olisi syytä kiinnittää myös kuolemaan ja hautauksiin. Seuraavan viidentoista vuoden aikana kuolema kohtaa yhä useampaa, kun suuret ikäluokat siirtyvät ajasta iäisyyteen. Seurakunnassa viimeisten jäähyväisten määrä lisääntyy. Samaan aikaan suomalainen kuolemisen kulttuuri ja hautauksiin liittyvät käytännöt muuttuvat. Enää ei ole itsestään selvää, että läheistä halutaan siunata haudan lepoon tai että olisi luontevaa kokoontua yhteen muistamaan. Surua on silti paljon ilmassa.

Kuolemisen kulttuuri oli Suomessa pitkään vahvaa ja siirtymäriiteillä on edelleen paikkansa. Siitä ei ole kauan, kun meillä itkettiin ääneen ja suru sai näkyä. Kaupungistumisen myötä kulttuuri on kuitenkin muuttunut ja liittymäpinnat ohentuneet. Enää ei olla varmoja siitä, miten kuoleman edessä kuuluu olla. Samaan aikaan verkko antaa suremiselle uudenlaisia muotoja.

Tänä aikana korostuu yksilöllisyys. Ruotsalainen uskonnonpsykologian professori Owe Wikström sanoo, että loputon individualismi johtaa yksinäisyyteen, ulkopuolisuuteen ja eksistentiaaliseen orpouteen. Erityisesti elämän rajapinnoilla olemme usein hädissämme. Tätä orpoutta Härö kuvaa elokuvassaan taitavasti. Yksinäinen elämä ja yksinäinen kuolema tuntuvat molemmat yhtä surulliselta.

Elämän hetkellisyyden aistii joskus ohikiitävässä hetkessä, kun tajuaa, ettei mikään ole pysyvää. Kaikki, mistä kaksin käsin yritämme pitää kiinni, on jo haihtumassa pois. Elämä on lainaa, jokainen kuolee vuorollaan. Tuskin kukaan selviää elämästäkään ilman iskuja. Jäähyväisillä on merkitystä, sillä elämää on kuoleman jälkeenkin. Monessa mielessä. Olennaista on, että on jotain mistä saa rohkeuden elää ja minkä varassa uskaltaa kerran kuolla.